Eero Autio, varkautelainen peruskoulunopettaja, ilmaantui mökilleni kesällä 1979. Silmäilin synkeän ihastuneesti paperitukkua pöytäni kulmalla. Miten pystyn taas yhdelle kelpo wettenhovi-aspalle selittämään, etten aio syödä koko omenaa varmistuakseni siitä, että se on mätä?

Vähin erin tajusin, ettei hintelä intomies pöytäni tuolla puolen ollutkaan wettenhovi-aspa. Pikemminkin Kristoffer Kolumbus.

Miten olisi Armas Salos -vainaja mahtanut reagoida, jos hänen eteensä olisi ykskaks pinottu tuhatkunta uppo-outoa sumerilaisten nuolenpäätetekstiä? Rämäyttänyt hirtehisen naurun? Mylvähtänyt: ei voi olla totta? Kaatanut uuden ryypyn?

Toden totta: ensimmäiset Äänisjärven itärannan 900 kalliopiirroksesta löysi akateemikko K. Grewingk jo 1848, ja Uikujoen suun 2000:n kalliopiirroksen keksijä ylioppilas Aleksander Linevski retkeili Vienanmeren rannikolla 1926. Eero Autio luettelee toistasataa venäjänkielistä teosta, joissa väitellään kuvien yhteyksistä kivikautisen Karjalan yhteiskuntaoloihin, Kalevalaan, pohjoisen Euraasian mytologiaan jne.

Missä ovat olleet suomalaisten muinaistutkijain ja folkloristien tuntosarvet?

Uikujoen kalliopiirrosten ikä vaihtelee johtavien neuvostoarkeologien mukaan 3300 vuodesta 5240 vuoteen. Äänisen kalliopiirrokset ajoitetaan yleisimmin toiselle esikristilliselle vuosituhannelle.

Suomen niukat kalliomaalauslöydöt ja Nämforsin kalliopiirrokset Ångermanjoen rannalla edustavat saman arktisen kuvakielen haarautumia. Varangin vuonon pohjoisrannalta ja Kuolan niemimaalla löytyneet keskiajan saamelaiset kalliopiirrokset näyttävät noitarumpujen kuvakielen myötä vahvistavan Fennoskandian alkusaamelaisen asujaimiston ja kalliotaiteen yhteenkuuluvuutta. Siitä puhuivatko esimerkiksi Äänisen kivitaiteilijat varhaiskantasuomea (= lapin ja itämerensuomalaisten kielten yhteistä kantakieltä) vai jotakin kadonnutta paleoarktista kieltä, eivät heidän laakeisiin rantakallioihin hakkaamansa kuvakirjaimet anna vähintäkään vihjettä.

Kuvakirjaimet? Ammoiselle esi-isälleni aurinkoa tai pyydystä kaulassaan kantava joutsen samoin kuin käärmeellä seisova, aurinkoa ja kuuta pitelevä, hirveä lähestyvä kettu-ihminen välittivät ilmiselvän viestin. Samat merkit toistuvat Itä-Karjalassa kymmeninä eri muunnelmina, kymmenissä eri konteksteissa. On vaara, että sijoitamme kuviin omia liikavaltaisia ideoitamme esimerkiksi kristillis-sosialistiselle maailmankuvalle ominaisen hyvän ja pahan opposition.

“Alkukantaisten eränkävijäheimojen syntytarut ovat yleisesti eläinepiikkaa”, selittelin Kirjoittamattoman kirjallisuuden luvussa Esisuomalainen runous (s.68) ja ounastelin mm. seppo Ilmanlinnun eli Ilmarisen hahmottuneen taivaanjumalakotkasta ihmiseksi vasta samaan aikaan kuin joutsenjoukahainen päätyi ihmishahmoiseksi Joukahaiseksi. Huomaan venäläisten tutkijain päätyneen Itä-Karjalan kalliokuvien pohjalta samansuuntaiseen kehityshypoteesiin: vanhimmissa kuvakerrostumissa dominoivat eläinhahmot, nuoremmissa ihmishahmot.

Kalevalan 13. runossa hirvenhiihtäjä “lykkäsi lylyn lumelle kuni kyyn kulon-alaisen, solahutti suopetäjän kuni käärmehen elävän”. Oliko hirvenhiihtäjä 3500 vuotta sitten ketunhahmoinen? Liikkuiko hän käärmeen kantamana? Hirvi, käärme ja aurinko kuuluvat muinaisrunoissa monin tavoin toistensa yhteyteen. Besov-Nos-niemen kalliotaiteilija tiesi miten. Hänen koodinsa avaamisessa, ja kalliotaiteen kymmenien muiden koodien avaamisessa on monitieteistä askaretta vuosituhannenlopun semiootikoille.

Ehkä vielä sensaatiomaisempia kuin kivikautiset mytologiset symbolikimput ovat laajat realistiset kuvakompositiot: hirven, peuran ja maitovalaan pyyntitekniikkaa, jousimiesten taistelukuvauksia, merisotaa, kulttiesineitä kantavia rituaalikulkueita, seksuaaliaiheita, tuonela-aiheita … Jo merialukset, joissa toistakymmentä miestä soikottelee aseitaan, järkyttävät perinteistä kuvaamme 3000 vuoden takaisesta primitiivisestä pohjanperäläisyydestä. Jos olisin Nils-Aslak Valkeapää, joikuisin ilmi kuvitelman merilappalaisesta korkeakulttuurista, joka etelän barbaarien paineessa näivettyi nykysaamelaisuudeksi.

Mutta keskustelu Itä-Karjalan kalliotaiteesta kuuluu visuaaliareenoille.

Sen sijaan ilmiö Eero Autio kuuluu nimenomaan kulttuuripolitiikan parnassolle.

1950- ja 1960-luvulla messusimme jatkuvasti kansan piilevistä lahjakkuusreserveistä: teiden tasoittamisesta ja porttien avaamisesta niiden tulla ja kulttuurin kohentua.

Yksi ja toinen on väittänyt, että koko puuha oli bluffia tai itsepetosta. Portit on avattu niin selälleen, että akatemioihin tunkee yhä tyhjäpäisempää väkeä.

Se hehkuva into, melkein raivoisa intensiivisyys, millä keskisavolaisen tehdaspaikkakunnan opettaja Autio on iltatöinään ja viikonloppuinaan, ilman ainoatakaan stipendiä, opetellut vieraita kieliä, ostanut kalliita ulkomaisia teoksia, kirjoittanut teoksensa moneen kertaan, kehittäytynyt yhden tieteellisen autiomaan huippuekspertiksi, eroaa melkein uskomattoman jyrkästi akateemisten ammattitutkijoiden keskimääräisestä laiskuudesta ja en-tee-mitään-ellei-makseta -etiikasta.

Mikä selittää poikkeusilmiön?

  1. 1969 perustettiin Joensuun korkeakoulu. Sen rehtoriksi muutti Pariisista karjalainen Heikki Kirkinen. Samana vuonna tarjottiin opettaja Eero Autiolle mahdollisuutta täydentää opintojaan virkavapaana. Joensuussa oli tarjona ei-ylioppilaille järjestetty opintolinja. Eero Autio hakeutui vanhaan seminaaritaloonsa Heikki Kirkisen oppilaaksi. “On mainio asia, että olet karjalainen ja ortodoksi “, sanoi Kirkinen Eero Autiolle. “Meidän karjalaisten pitää tutkia Karjalan historia alusta alkaen uudelleen. Mutta sitä varten sinun on osattava myös venäjää.”

  2. 1970-luku oli kesäyliopistojen kulta-aikaa. Eero Autio oli uutterimpia kesäkurssien kävijöitä. 1973 hän sai hum.kandin, 1976 fil.kandin paperit. Sen jälkeen hän keskittyi venäjän kieleen.

  3. Varkaus ja Petroskoi solmivat 1960-luvulla vilkkaat ystävyyskaupunkisuhteet. Petroskoi lahjoitti erään vierailun yhteydessä suurehkon kirjaerän, josta muodostettiin Varkauden kaupunginkirjastoon erityinen Petroskoin osasto. Keväällä 1977 opettaja Autio lainasi sieltä Karjalan väreihin sidotun kirjan, arkeologi J. A. Savvatejevin “Risunki na skalah” (=Kalliopiirroksia).

  4. Varkauden kaupunki päätti, edelläkävijänä kaupunkien joukossa, maksaa kaupunkilaisten puolesta kirjastonsa kaukolainakulut. Eero Autio tilautti parin vuoden aikana noin 400 kaukolainaa koti- ja ulkomaisista tieteellisistä kirjastoista. “Se oli minun onnenpotkuni se kaupungin päätös “, hän toteaa.

Neljässä vaiheessa siis yhteiskunnan kulttuuripoliittisilla portinavauksilla oli Eero Autiolle merkitystä.

Utelen, haastattelen, etsin oudon liikkeellelähdön perusvirikkeitä. Eero Autio väistelee. Keskustelussamme häivähtää muistikuva Suistamon ortodoksiselta hautuumaalta, Shemeikkain leposijoilta, missä oli säilynyt symbolina vainajien tuhatvuotinen kulkuväline: ylösalaisin käännetty vene, yksi kalliotaiteen perusaiheita. Sinne ovat jääneet myös Jänisjärven ja Alatunkylän Antonoffit, Autioiden esi-isät. Eero Autio on vakaumuksellinen ortodoksi, aito karjalainen.

Mietin, mikä osuus oli tarinassa Aino Autiolla, suistamolaisella leskiäidillä, joka kolmen alaikäisen lapsensa kanssa häätyi sotavuosina Varkauteen. Nyt on lapsista kaksi opettajina, kolmas arkkitehtina. Jostakin on tutkija perinyt epänormaalin hiljaisen sisunsa.

Omasta aloitteestaan Eero Autio ottaa puheeksi joroislaisen appi- isänsä veljen, professori Lauri Kettusen, ensimmäisen tapaamansa tiedemiehen. Kettunen oli kipinöivä originaali, avarien näkemysten mies. Joensuun seminaarissa Eero Autiota, ikäluokan 1924 sotaveteraania, kaverit olivat nimittäneet “ryssäksi”. Ortodoksina olo oli Varkaudessakin raskasta aina 1960-luvulle saakka, jolloin eräs Urho Kekkosen jykevä puhe teki lopun pehmeästä uskonvainosta. Lauri Kettunen oli edellä aikaansa, sanoo Eero Autio. Hän suhtautui karjalaiseen ortodoksiin kuin tasavertaiseen ihmiseen.

Mistähän riittäisi yksi Lauri Kettunen, poikkeusihminen, jokaisen lahjakkuusreserviläisen ylettyville?

Eero Autio kertoo idänsuhteistaan: arkeologi Savvatejevista, ylen avuliaasta neuvonantajastaan ja kirjeenvaihtoystävästään. Hän kertoo kahdesta turhasta matkastaan Leningradiin: Eremitaasiin siirretty Äänisen kuvakallio pysyi näkymättömissä museobyrokraattien takana. Mutta Leningradin yliopistosta löytyi ystävällinen kirjastovirkailija, joka kopioitti ilmaiseksi suomalaisturistin tarvitsemat kirjansivut.

Tuommoisista pikku sattumuksista näyttäisi koostuvan takametsäläisen tietokirjailijan synty. Luja tahtokaan ei olisi vienyt miestä läpi harmaan kiven, yli julkaisukynnyksen, ellei yhteiskunta olisi oikealla hetkellä tasoittanut hänen kaltaistensa opintietä ja onnellinen sattuma osuttanut näköpiiriin Heikki Kirkistä, Lauri Kettusta, arkeologi Savvatejevia, tietokirjajohtaja Pentti Huovista.

Loppuvaiheessa Eero Autiolla oli todella onnea: Pentti Huovinen luki käsikirjoituksen, sai sytykkeen, sanoi mitä tekijän oli vielä tehtävä. Liisa Steffa ja kumppanit inspiroituivat muotoilemaan paperitukusta yhden Otavan kauneimpia kirjoja.

Liian harvinainen happy end.

       MATTI KUUSI

Eero Autio: Karjalan kalliopiirrokset. Otava 1981

* ALAVIITE

Matti Kuusen kotiarkistosta löytynyt päiväämätön kalkkeerauskopio Eero Aution tutkijantaivalta kuvaavasta esseestä, jonka hän on kirjallisuusviitteestä päätellen kirjoittanut 1980-luvun alkupuoliskolla. Etsinnöistä huolimatta toimitus ei onnistunut selvittämään, oliko tätä henkilökuvaa julkaistu missään aiemmin.